Elän jatkumossa, jossa aika on menettänyt merkityksensä. Tuntuu kuin todellisuus olisi jotenkin kahtiajakautunut. Tai minä.

Olen kirjoittanut rakentaakseni ajatukseni konkreettisen hahmon muotoon. Huomaan, että kyseessä on hämmentynyt ja pelokas ihminen, jonka silmät ovat aina liikkeessä, pakenemassa.

Olen itsekin paennut. Istunut rinteessä juoden kahvilta maistuvaa teetä ja katsonut, kuinka sateen jälkeen vesihöyry kohoaa puiden välistä kohti taivasta. Huutanut, kunnes ääntä ei enää kuulu. Nauranut itselleni elinvuosia lisää.

Olen vieraillut erään hyvin merkityksellisen ihmisen luona. Se merkityksellinen ihminen on ollut elämässäni siitä lähtien, kun synnyin. Sellainen eräänlainen paras ystävä. Keskustelimme Harry Potterista ja hän esitteli minulle tulevan kasvimaansa. Puhuimme asioista, joista en ole uskaltanut puhua muille ja kotimatkalla itkin, koska tiedän, että minua on toisinaan hyvin vaikea ymmärtää, mutta silti on olemassa joku, joka ei osoita luovuttamisen merkkejä.