Muutaman kuukauden välein minä muistan blogini ja lukemani blogit. Sitten minä kirjaudun tänne, luen uusimmat tekstit - joita niitäkään ei enää kovin usein ilmesty - ja muistelen sitä, kuinka olennainen osa elämää tänne kirjoittaminen on joskus ollut. Tämä ei ole paluukirjoitus, vaan pikemminkin yritys tavoittaa sitä, miltä tuntuu kirjoittaa. Tällä hetkellä minusta tuntuu kuin puhuisin tyhjälle katsomolle - siinä on tietynlainen vapaus läsnä.

Jos joku siellä pohtii, mitä minulle elämässä kuuluu, niin hyvää. Viimeisen elämääni kattaneen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon: olen muuttanut, aloittanut opiskelun ja terapian ja rakastunut. Tällä hetkellä en tosin ole varma, mitä haluan opiskella, mutta muuten koen asioiden olevan hyvin. Samaan aikaan kuitenkin olen jossain määrin onnistunut hyväksymään sen, että elämään kuuluu aina jonkinasteinen epävarmuus muodossa tai toisessa. Olen opetellut ajattelemaan, että asiat järjestyvät kyllä ajan kanssa, eikä minulla ole mikään kiire. Toisina päivinä sen mielessä pitäminen on helpompaa.

Tätä kirjoittaessani katselen läpikuultavien verhojen läpi ikkunan takana avautuvaa puiden ja kerrostalojen merta ja kuuntelen liikenteen ääniä. En ole hetkeen kirjoittanut näin vapautuneesti. Tätä nykyä kirjoittamiseni keskittyy viestien lisäksi sosiaalisen median päivityksiin, sähköposteihin ja opintoihin kuuluviin esseisiin. Suurin osa on tarkkaan harkittuja. Minulla on totta puhuakseni vähän ikävä kirjoittamisen tätä puolta.

Mutta. Hyvä tovi on jo vierähtänyt tässä. Minun on aika jatkaa päivän askareita. Ehkä näemme pian uudestaan.