Olen monesti tämän kesän aikana yrittänyt kertoa, mitä minulle kuuluu. Kun avaan suuni, päiväkirjan tai tekstinkäsittelyohjelman, tuntuu kuin ajatusteni tilalla olisi pelkkää kohinaa. Myös se, että minua on vaivannut liika itsekriittisyys, on hankaloittanut asioita entisestään. Olen kuitenkin pääsemässä siitä yli.

Aloitetaan siis.

Olen ollut töissä huhtikuun alusta lähtien. En päässyt kouluun tänä vuonna. Se ei harmita niin paljon kuin odotin.

1. maaliskuuta istutin avokadon. Pentti on hänen nimensä. Pentti on kasvanut hyvin, ja tällä viikolla uskalsin viedä hänet ensimmäistä kertaa ulos terassille. Joimme (tai no, minä join) aamukahvit toverillisen hiljaisuuden vallitessa.

Olen kirjoittanut kirjeitä, lukenut ja hetken ajan haaveillut omasta runokirjasta. Minulta kysyttiin kerran Tinderissä, millaisia runoja kirjoitan. Menin siitä hieman vaikeaksi, sillä en tiedä runoista juuri mitään, enkä alkuvuoden jälkeen niitä ole juurikaan kirjoittanut. Päiväkirjaa sen sijaan olen kirjoittanut, joskaan en päivittäin. Voidaan kuitenkin puhua viikoittaisesta tavasta, mikä on minun kohdallani hatunnoston arvoinen asia.

Tämä vuosi on ollut vuosi, jonka aikana olen toteuttanut monia pieniä unelmia. Kävin katsomassa musikaalin, hankin farkkutakin, seikkailin rannikkokaupungissa ystävieni kanssa ja päätin, että monta vuotta kaapin perukoilla lojuneen maalaustelineeni on aika nähdä päivänvalo. Esimerkiksi.

Tänä vuonna olen kasvanut ja itsenäistynyt. Toisinaan en ole tunnistaa itseäni, kun seuraan ajatusteni virtaa, joka ennen oli kuin pauhaava meri. Hallitsematon. Tuhoisa pahimmassa tapauksessa. Nyt aallot ovat rauhoittuneet.

Ymmärsin tätä tekstiä lukiessani, etten oikeastaan kertonut, mitä minulle kuuluu. Ainakaan siten, miten yleensä keskusteltaessa odotetaan vastattavan, eli joko hyvää tai huonoa. Kerrottakoon se siis tässä: minulle kuuluu hyvää.